”Joskus viisi minuuttia riittää” – lapsen kohtaamisen taidosta

On kiire hakea lapset päiväkodista ja iltapäiväkerhosta. Ruokakauppaankin pitäisi ehtiä. Mielessä vyöryy hoidettavien asioiden tulva, kehossa kiristää ja syke on korkealla. Ajatukset alkavat yhä useammin ”pitäisi” -sanalla. ”Pitäisi järjestää lapselle upeat synttärit. Pitäisi käydä useammin pulkkamäessä, nyt kun sitä luntakin tuli. Pitäisi lukea enemmän kirjoja. Ja milloin me oikein ehditään tehdä se ikkunamaalaus, jota lapsi niin toivoi!”

Moni vanhempi kokee toistuvasti riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita vanhemmuudessaan. Niitä ruokkivat kiireinen elämänrytmi, velvollisuudet, aikataulut sekä myös halu pyrkiä mahdollisimman hyvään vanhemmuuteen. Huomiota, aikaa ja voimavaroja joutuu arjessa jakamaan kohtuuttoman monen asian kesken. Kierroksilla käyvät aivot eivät jaksa kyseenalaistaa somen kiiltokuvamaisia perhepostauksia tai suhteuttaa niitä todelliseen elämään. Mielikuva toisten ”täydellisen harmonisesta” arjesta on harhaa, mutta tuntuu väsyneenä todelta. Kyky nähdä hyvää omassa arjessa ja sen pienissä arkisissa hetkissä heikentyy.

On kuitenkin inhimillistä, etteivät voimat tunnu aina riittävän kaikkeen. Jos vaatii itseltään mahdottomuuksia vanhemmuudessa, voi koko vanhemmuus tuntua suorittamiselta, josta puuttuu sekä ilo että joustavuus.

Lapsen tarve tulla nähdyksi ja saada jakamatonta huomiota on kiistämätön tosiasia ja tarpeellista jokaiselle iästä riippumatta. Lapsen ja vanhemman välinen yhteys vahvistuu vuorovaikutuksessa ja yhdessä tehden. Hyvä vanhemmuus ei kuitenkaan vaadi jatkuvasti spektaakkelimaisia leikkihetkiä (vaikka ne toki hauskoja ovatkin). Se rakentuu kunkin perheen omannäköisessä arjessa, tavallisessa elämässä. Kun aikuinen asettuu lapsen tasolle, katsoo silmiin ja vastaa lapsen tekemään aloitteeseen – oli se sitten suora pyyntö tai epäsuorempi huomion hakeminen rajoja kokeilemalla – lapsi tietää vanhemman olevan saatavilla, ja kokee olevansa arvokas ja rakastettu. Vähitellen lapselle rakentuu kyky yhä itsenäisempään toimintaan ja itsensä kannatteluun silloinkin, kun vanhempi keskittyy vaikkapa kotiaskareisiin.

”Joskus viisi minuuttia riittää”, sanoi minulle eräs vauva-alan ammattilainen, todellinen ”vauvakuiskaaja”, kertoessani hänelle aikoinaan riittämättömyyden tunteistani tuoreena kahden lapsen äitinä. Tuskastelin, kuinka jakaa äidin huomio kahden tarvitsevan pikkuihmisen kesken. Hänen viestinsä oli, että hyvä vanhemmuus ja yhteys lapseen koostuu pienten hetkien summasta. Ei tarvitse – eikä ole mahdollista – olla sataprosenttisen läsnä lapselle aivan koko ajan. Kuitenkin on tarpeen olla sataprosenttisen läsnä säännöllisesti ja toistuvasti, vaikka pienen hetken kerrallaan.

Usein vanhemmat tekevätkin näin ihan huomaamattaan puhaltaessaan kolhun saaneeseen polveen, pysähtyessään kuuntelemaan kuinka lapsi kertoo silmät säihkyen päiväkotimatkalla näkemästään lumiaurasta tai auttaessaan lastaan läksyissä tai palapelin rakentamisessa. Lapsista voi myös olla hauskaa tehdä samaa kuin vanhempikin: lajitella pyykkejä, pyyhkiä pölyjä tai kattaa pöytää.

Pidempään kiireettömään yhdessäoloon on tarpeen varata aikaa säännöllisesti. On kuitenkin viisautta hyväksyä, ettei aikaa ja voimavaroja riitä jokaiselle päivälle yhtä paljon. Kiireisinä päivinä voi muistuttaa itseään ”viisiminuuttisten” merkityksestä, ja varmistaa, että näitä lyhyitä läsnäolon hetkiä kertyy päivittäin.

Eikä nukkumaanmenoaikaankaan ole vielä liian myöhäistä: yhteinen iltasatuhetki sylikkäin tai silittely sängynlaidalla juuri ennen nukahtamista voi tarjota lämpimän yhteyden hetken kiireisimpäänkin päivään. Hetki lähekkäin rauhoittaa kaikenikäisiä.

Millaisia ”viisiminuuttisia” teidän perheen arkeen sisältyy?